Mielensäpahoittaja

Taas mietin, onko järkeä jatkaa harrastusta, josta tuntuu (ainakin välillä) tulevan enemmän mielipahaa kuin -hyvää. Lähinnä kyllä siitä syystä, kun ei edelleenkään pääse harrastelemaan niin paljon kuin tekisi mieli. (No en minä lopeta, vaikka välillä uhkailenkin.)

Mulla on eräänlainen "vakkarihevonen", jolla käyn tunneilla, olenhan minä siitä maininnutkin. Aivan olen sille sydämeni menettänyt, kuin pahainen teinityttö! On vaan kurjaa, kun omasta mielestäni mulla on ihan tietty suhde tähän hevoseen - se kun on tosiaan nyt ollut ainoa kaviokas, jonka kanssa harrastelen. Sitten tuleekin järkytys kun tajuaa, että vaikka mulla on mielestäni tämän hevosen kanssa "jotain erityistä", niin se ei tosiaan ole molemminpuolista -  olen sille vain yksi vaihtuvista tuntilaisista. Järki tämän tajuaa, mutta tunnepuoli ei tahtoisi hyväksyä.

No nyt sitten tuli toinen kolaus - mun pieni on menossa kisoihin, ihan eri kuskin kanssa! Olen minäkin haaveillut, että ehkä keväämmällä voisi harjoituskisoissa jo jonkun helpon C:n ohjelman ratsastaa. Mutta että jo nyt! Ja ilmeisesti ihan oikeissa kisoissa, ei missään rataharjoituksissa!

Järkytystä lisää se, etten juuri itse vielä saa juniorihevosesta ulos sellaista laukkaa, jota kehtaisin mennä kouluaitojen sisään esittämään. Pari viikkoa sitten se rieskoikin minua laukassa vähän miten tahtoi, meno oli kaukana hillitystä ja hallitusta. Tällä viikolla meni huomattavasti paremmin, jopa hyvin, ja olin todella tyytyväinen edistymiseemme. Vaan ei, ei se ollutkaan mitään. Totta kai joku tekee vieläkin paremmin.

Tästä harrasteluasiasta on NIIN turhaa ja turhauttavaa pahoittaa mieltään. Kun asian laidalle ei nyt mitään voi, niin ei voi. Niin kauan kun harrastelukaveri ei ole oma, ei sananvaltaakaan ole minkäänlaista. Saa ylipäätään olla tyytyväinen, että yhteistyö jatkuu edes näissäkin määrin. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys: jonain päivänä voi olla, että listassa lukee hevosen nimen perässä ihan toisen ratsastajan nimi. Se siitä "kavioliitosta" sitten.

Jännä juttu: ihan lapsesta asti tilanne on ollut sama, ja teininä varsinkin hevoskuume poltteli pahasti. Silloin tilanne oli kuitenkin helpompi hyväksyä: kun vanhemmat sanoivat omalle hevoselle ei, niin se oli ei, ja sillä siisti. Hoidettavia, ratsastettavia ja kisattavia riitti silti pilvin pimein, joten asiaa ei ollut oikeastaan aikaakaan märehtiä. Nyt sitten kaikki onkin omasta lompakon paksuudesta ja ajankäystöstä kiinni, ja se on huomattavasti vaikeampi asia hyväksyä!

Yhden asian voin sentään asian korjaamiseksi tehdä: laittaa Loton taas vetämään...